“Väestöongelmalla” on feeniksin kaltainen olomuoto: se nousee tuhkasta vähintään kerran sukupolvessa ja joskus joka vuosikymmen. Ennustukset ovat yleensä samoja, toisin sanoen, että ihmiset täyttävät maailman “ennennäkemättömin luvuin” ja “ahnehtivat” sen resursseja kuin heinäsirkkaparvi. Teollisen vallankumouksen päivinä Thomas Malthus, pelkurimainen Englantilainen, muotoili pahamaineisen “väestölain”, joka väittää, että vaikka ruokavarannot kasvavat vain aritmeettisesti, väestö kasvaa geometrisesti. Ainoastaan sota, nälänhätä tai taudit (näin Malthus periaatteessa väitti) voivat “tasapainottaa” väestön ja ruokavarantojen välin. Malthus ei tarkoittanut tätä väitteeksi, joka hoivaisi ihmisten hyvinvointia; kyseessä oli tunteeton oikeutus epäinhimilliselle kurjuudelle, jonka maata kaappaavat aristokraatit ja riistävät “teollispohatat” aiheuttivat Englantilaisten enemmistölle. Pysyen totena aikakauden ilkeämieliselle ilmapiirille Malthus vastusti yrityksiä helpottaa köyhyyttä koska näin poistettaisiin rajoitukset “väestönkasvulle” pidentämällä köyhien elämää. Read the rest of this entry »
Poliittisella tasolla on elvyttävää katsoa uusin silmin Kommunistisen puolueen manifestia käyttääkseni sen alkuperäisnimeä, joka kirjoitettiin ennen kuin marxilaisuuden päälle kirjoitettiin reformistisia, postmodernistisia, henkisiä sekä psykologisia kommentaareja. Tarkastelemalla tätä työtä sen omalla tasolla, ilmenee että “tekstiä” ei ollut tarkoitettu akateemista dekonstruktiota ja kimuranttia exegetiikkaa varten, vaan pikemminkin se oli manifesti puolueelle, joka haastoi kapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden ja niiden alla sijaitsevan luokkapohjan olemassaolon. Manifesti käsitteli suoraan sen ajan riistävää yhteiskunnallista järjestystä, sekä se pyrki saamaan luokan — proletariaatin — toimimaan vallankumouksellisesti sitä vastaan. Read the rest of this entry »
Joka suunnalla vallitsee poliittinen hämmennys. Radikaalin vaihto-ehdon löytäminen on vaikeaa, mutta on myös aina vain vaikeampaa erottaa erilaisia poliittisia suuntauksia toisistaan. Mitkään perinteisistä ideologioista ei näytä kykenevän tarjoamaan inspiraatiota ja ohjenuoria periaatteelliselle poliittiselle toiminnalle, tai vielä vähemmän vallankumoukselliselle aktivismille. Harvoin, jos missään, on tehty vakavia yrityksiä ylläpitää ideologista yhtenäisyyttä. Seuraus tästä on ollut sekoitus itsensä kanssa ristiriittaisia kantoja. Nykypäivänä voimme nähdä korkeaprofiilisten anarkistien suosivan vahvaa keskitettyä valtioita, samalla kun johtavat sosiaalidemokraatit kannattavat yksityistämistä ja säännöstelyn lopettamista, ja jopa vakaumukselliset Marxilaiset ajautuvat kohti vanhoja mystisiä filosofioita. Tämä ideologinen hämäännys ei rajoitu joihinkin korkea-asemaisiin yksilöihin; se on olemassa laajoilla alueilla radikaalista väestönosasta. Itseasiassa, paljon siitä mikä käy radikaalista liikkeestä tänään löytää osittain ilmauksensa sisäisesti ristiriitaisista käsitteistä kuten “markkinasosialismista” tai “hyvinvointivaltiosta”. Read the rest of this entry »
Kapitalismi on 1930–luvun teoreettisia ennustuksia uhmaten vastaansanomattomasti vakiinnuttanut asemansa. Siitä on tullut toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä jopa verrattoman joustava järjestelmä. Oikeastaan kapitalismin “kypsin” muoto on vielä yksiselitteisesti määrittelemättä, puhumattakaan sen yhteiskunnallisesta kehityssuunnasta tulevina vuosina. Selvää on kuitenkin, että kapitalismi on muuntunut monien esikapitalististen sosiaalisten ja poliittisten muotojen ympäröimästä talousjärjestelmästä “talouden läpäisemäksi” yhteiskuntamuodoksi. Read the rest of this entry »
Feminismissä uinuu kätkettynä suunnaton vapauttava voima. Kuitenkin nykypäivänä tämä voima on useiden eri taantumuksellisten yhteiskunnallisten suuntauksien patoama. Tästä kirjoittavat Therese Lundgren ja Per–Anders Svärd, jotka käsittelevät tässä artikkelissa sitä kuinka feminismi voi voittaa nämä esteet ja täyttää lupauksensa vapaasta maailmasta kaikille.
Naisten kamppailu vapautumisen puolesta ei seuraa suoraa tai muuttumatonta kehityssuuntaa, vaan sille on luonteenomaista varsin epätasainen kehitys, edistysaskelten ja takaiskujen vuorotellessa. Read the rest of this entry »
Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siitä minkä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman yhteiskunnalliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta, joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen vuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat, jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt täytyy ihmiskunnan itsetuho ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa, joita vuosituhannen vaihtuessa, massamedia lähettää. Tämä voi olla ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Read the rest of this entry »
Nykyään, kun anarkismista on tullut “le mot du jour” radikaaleissa ympyröissä, eroavaisuuksien yhteiskunnan välillä, joka perustuu anarkismiin ja yhteiskunnan, joka perustuu yhteiskuntaekologian periaatteisiin, pitäisi olla selvästi erotetut. Autenttinen anarkismi etsii ennen kaikkea yksilön henkilökohtaista vapautumista kaikista eettisistä, poliittista ja yhteiskunnallisista rajoitteista. Niin tehdessään se kuitenkin epäonnistuu ottamaan kantaa yhä tärkeämpään ja erittäin konkreettiseen kysymykseen “vallasta”, mikä kohtaa kaikkia vallankumouksellisia yhteiskunnallisen myllerryksen aikana. Sen sijaan, että he ottaisivat kantaa siihen, kuinka ihmiset, jotka ovat yhdistyneet kansankokouksiin, voivat kaapata vallan ja luoda täydelleen kehittyneen vapaudenhenkisen yhteiskunnan, anarkistit mieltävät vallan pohjimmiltaan läpeensä pahana, joka täytyy tuhota. Esimerkiksi Proudhon totesi kerran, että hän hajauttaisi ja jakaisi vallan kunnes se loppujen lopuksi lakkaisi olemasta. Proudhon on saattanut hyvinkin tarkoittaa, että hallinto pitäisi vähentää minimiolioksi, joka voisi käyttää valtaa yksilöön , mutta hänen väitteensä säilyttää illuusion, että valta voi itse asiassa lakata olemasta, käsitys, joka on yhtä absurdi kuin idea, että painovoima voidaan poistaa. Read the rest of this entry »
Ajattelemme usein ympäristökatastrofien — kuten vähän aikaa sitten Alaskassa tapahtuneesta Exxon Valdezin öljyonnettomuudesta — olevan “onnettomuuksia”: yksittäisiä ilmiöitä, jotka tapahtuvat ilman että ne varoittavat tulostaan etukäteen. Mutta missä kohtaa sana onnettomuus muuttuu kontekstiin sopimattomaksi? Milloin ovat tuon kaltaiset tapahtumat väistämättömiä sattumanvaraisen sijaan? Ja milloin väistämättömien katastrofien toistuva sarja osoittaa syvälle juurtuneeseen kriisiin, joka ei liity ainoastaan ympäristöön vaan on pikemminkin perimmiltään yhteiskunnallinen? Read the rest of this entry »
